Sympatiaa, empatiaa ja mitä ikinä vastaavia tunteita on paljon helpompi kokea kun itsellä menee hyvin. Vuosi sitten otin ystävien huonot uutiset, pettävät poikaystävät ja erot aivan toisin kuin nyt. Silloin tunsin epätoivoa, jotenkin rinnastin sen omaan pahaan oloon tai jopa liitin siihen; nyt ei tuokaan kestäväksi kuvittelemani suhde kestänyt, mitä mahdollisuutta minullakaan on koskaan löytää edes uutta hyvää ystävää. Paha olo liittyi omaani ja teki siitä pahemman jolloin oli oikeastaan mahdotonta olla tukena sille, jolla meni huonosti.

Nyt suhtaudun ilmeisemmin normaalimmin. Tunnen surua ja pahaa mieltä nimenomaan ystävän puolesta ja jaksan toivoa sydämestäni, että asiat järjestyvät, ja että ystävä jaksaa ja pärjää. Se on melkeinpä hullua, miten en jaksanut vuosi sitten toivoa näin.

Toivon vielä, että toivomisistani on edes hetkelliseksi lämmikkeeksi, kun muuta en osaa tehdä auttaakseni.